Laitesukellus

Laitesukellus on sukellusseuramme yksi keskeisimpiä toimintamuotoja. Laitesukellus on sukeltamista, jossa käytetään apuvälineinä hengityslaitetta - tyypillisesti paineilmapulloa ja siihen kytkettyjä hengitysilmanannostimia.

Hengityslaitteiden lisäksi sukeltaja tarvitsee (tehtävistä sukelluksista ja sukelluskohteista riippuen) yleensä varusteikseen joko märkä- tai kuivapuvun, tasapainotusliivin, maskin, räpylät ja sukelluspuukon. Sukellusvalaisimet (varavalaisimineen) ja sukellusparien väliset turvaköydet ovat lähes pakollinen varuste sukellettaessa huonomman näkyvyyden omaavissa vesistöissä. Veden alla toimivat ns. VA-kamerat ovat lisänneet suosiota viime vuosina huomattavasti.

Sukellusvarusteista (millaiset niiden pitää olla ja mitä niistä tarvitaan) käydään sukellusta harrastavien keskuudessa varsin värikästä keskustelua.

Sopivien varusteiden, asiantuntevan kouluttautumisen ja -yhtenä tärkeimpänä- oikean asenteen avulla laitesukellus on turvallinen, mitä erilaisimpia kokemuksia tarjoava ja etenkin äärimmäisen mielenkiintoinen harrastus. Iso osa laitesukellusta harrastavista myöntää kiertelemättä olevansa harrastukseensa jonkin sortin koukussa ;)

"Paljonko sitä happea pitää olla mukana?"

Tässä vaiheessa korjattakoon yksi suurimpia harhaluuloja, mitä ihmisillä laitesukellusta kohtaan on: laitesukelluksessa ei käytetä hengityskaasuna suinkaan pelkkää happea vaan ihan tavallista ilmaa. Siis samaa ilmaa mitä hengitämme maan päällä; sukelluskäyttöön tarkoitettuna hengitysilma on toki puristettu paineilmapulloon tyypillisesti joko 200 tai 300 barin paineeseen.

Täten tavalliseen 10 tai 12 litran paineilmapulloon saadaan näppärästi mukaan 2000 - 3600 litraa ilmaa! Ilmaa tosin kuluu sitä enemmän mitä pidemmästä  ja mitä syvemmästä sukelluksesta on kyse. Lisäksi ilmankulutuksessa voi olla todella isoja, sukeltajakohtaisia eroja.  Syväsukelluksia (yli 30 m) harrastavat  sukeltajat kuljettavat yleensä mukanaan ns. "tuplapulloja" eli kahta, tyypillisesti yhteen kytkettyä paineilmapulloa. Usein mukana on myös erilliset pullot pukukaasuille sekä ns. "dekopullot" etappinousuja varten.

"Happimyrkytys? Typpihumala? Mitä ihmettä?!?"

Tämä yleinen harhaluulo "hapen hengittämisestä" on itseasiassa melko vakava asia. Pelkällä hapella sukeltaminen sisältäisi äärimmäisen vaarallisen riskin; puhdas happi nimittäin muuttuu ihmiselle myrkylliseksi (!!!) jo 4-6 metrin syvyydessä. Eli monta kertaa vitsailtu "happimyrkytys" on siten oikeasti olemassa ja tämä on tietyst sukelluksia suunniteltaessa otettava huomioon. Asian vakavuudelle perspektiiviä asettanee se tosiasia, että maailmalla on tapahtunut useita kuolemaan johtavia sukellusonnettomuuksia, jossa ainakin yhtenä osatekijänä on sukeltajan saama happimyrkytys.

Massahysterian välttämiseksi kerrattakoon, että happi muuttuu ihmiselle myrkylliseksi (mm. aiheuttaa keskushermosto-oireita, epilepsiatyyppisiä kouristuksia) vasta useamman metrin syvyydessä, jossa veden paine vastaa n. 1,5 -kertaisesti ilmakehän painetta. Eli; maanpinnalla hengittämässämme ilmassa oleva happi ei ole myrkyllistä!!

Eli kyllä hengitysilma (eli sukeltajien eniten käyttämä hengityskaasu) happeakin sisältää, mutta valtaosa hengittämästämme ilmasta on itseasiassa muuta! Maan ilmakehän ilma sisältää happea vain n. 21 %. Eniten ilmakehässä on typpeä (n. 78 %). Typen ja hapen lisäksi ilma sisältää hiilidioksidia ja erilaisia jalokaasuja (mm. helium, neon, argon) n. 1 %.

Normaalissa ilmassa on happea sen verran, että se (happi) muuttuu myrkylliseksi vasta ylitettäessä yli 40-60 metrin syvyys. Sukeltajiin kohdistuva vedenpaineen vaikutus on vain sikäli kimurantti asia, koska vaikutukset ovat hyvin yksilöllisiä ja tämä tarkoittaa mm. sitä, että osalla sukeltajista happimyrkytykseen viittaavia oireita voi tulla alle 40 metriä matalammissakin syvyyksissä, jopa 30 metrin syvyydessä. Tosin iso osa sukeltajista ei sukella koskaan yli 35 metrin sukelluksia. Esim. P1-peruskurssi ja vastaavat sallivat sukeltajan sukeltaa "vain" 15 metrin syvyyteen; monelle sukeltajalle tuo on aivan riittävä syvyys.

"Olen kuullut, että yhdellä sukeltajalla oli mukana pullo jossa oli pelkkää happea!!"

Yleensä 100% happea käytetään vain sukeltajantaudin ensiavun antamiseen tai erilaisten hapella rikastettujen kaasuseosten tekemiseen. Mutta on totta, että sukelluksilla voidaan käyttää puhdastakin happea, ns. "dekopulloissa" eli etappinousuissa nopeuttamaan paineentasausaikoja sekä pienentämään sukeltajantaudin riskiä. Lisäksi monet laitesukeltajat hankkivat koulutuksen ns. Nitrox-kaasujen käyttöön. Nitrox on hapella rikastettua ilmaa, eli tavallista ilmaa, jossa on happea enemmän mitä tuo ilmakehän normaali 21 %. Nitrox-sukeltaminen on yleistyt viime vuosina ja Nitrox-kaasuilla on omat, merkittävät etunsa. Nitrox-sukeltaminen ja - kaasujen käsittely vaatii asiaan kuuluvaa koulutusta ja normaalista paineilmasta poikkeavat sukellussuunnitelmat.

Puhdas happi on vain hyvin ongelmallista "ainetta" sukelluskäytössäkin; edellä mainitun happimyrkytysriskin lisäksi puhdas (tai melko puhdas) happi reagoi äärimmäisen herkästi mm. rasvojen kanssa ja on täten erittäin räjähdysherkkää.

Paineilman ja Nitrox-kaasujen lisäksi käytetään myös muitakin sukelluskaasuja. Suosittuja kaasuja ovat ns. Trimix-kaasut, jotka ovat kolmen kaasun (heliumin, hapen ja typen) sekoituksia. Näitä kaasuja käyttäen mahdollisestaan normaaliin paineilmaan verrattuna erittäin paljon syvemmät ja pidemmät sukellukset. Trimix-kaasujen käyttö ja syvien sukellusten tekeminen vaatii erityistä koulutusta sekä äärimmäisen huolellista valmistautumista sukelluksen aikana mahd. tapahtuviin ongelmatilanteisiin.

Kuten ylempänä esitettiin, normaali ilma sisältää yli 70% typpeä. Myös typpi vaikuttaa korkeissa paineissa (ts. syvällä sukellettaessa) ihmiskehoon varsin eriskummallisesti. Typellä on ihmiskehoon ns. "narkoottinen" vaikutus eli paljon typpeä hengitettäessä sukeltaja menee ikään kuin "humalaan". Tätä ilmiötä kutsutaan "typpinarkoosiksi" tai "typpihumalaksi"; oireet tuntuvat (vahvuudesta riippuen) joko "pieneltä huppelilta" tai pahimmassa tapauksessa "räkäkänniltä". Sukelluksia suunniteltaessa ja sukellustilanteissa tämä on tietysti tarkasti huomioon otettava asia ja sukellukset on suunniteltava (lähinnä syvyyden osalta) siten, että hengityskaasussa olevan typen osapaine ei pääse kasvamaan liian suureksi eli suomeksi sanottuna; typpihumala pystytään näin välttämään.

Edellä esiteltyjen lisäksi on olemassa vielä muita, muuhun tarkoitukseen kuin hengitettäväksi tarkoitettuja kaasuja, joita käytetään laitesukelluksessa. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon mm. argon, jota käytetään Trimix-sukelluksessa pukukaasuna.

"Miten syvälle olet sukeltanut?"

Laitesukellusta harrastavilta kysytään yleensä kaksi kysymystä; ensimmäinen koskee jo edellä esitettyä "hapella sukeltamista"  ja toinen kysymys koskee yleensä sukellussyvyyksiä; ts. miten syvälle voidaan sukeltaa?

"Oletko sukeltanut yli 100 m syvyyteen?"

Sukelluksia suunniteltaessa yksi keskeisen tärkeä tekijä on sukelluksen suunniteltu syvyys. Syvyys vaikuttaa keskeisesti hengityskaasujen kulutukseen (mitä syvempi sukellus, sitä enemmän ilmaa menee), suketajantaudin mahdollisuuteen, hapen myrkyllisyyteen, jne. Miksi tämä suunnittelu sitten on tärkeää?

Liian syvälle sukeltaessa riskitekijät (happimyrkytys, typen narkoottisuus, ilman loppuminen, jne.) kasvavat huomattavasti, joten jos sukellus halutaan pitää turvallisena, pitää sukellussyvyydet pitää omille tieto- ja taitorajoilleen sopivina. Ja korjattakoon tässä toinen laitesukellukseen liittyvä harhaluulo; laitesukeltaminen ei ole automaattisesti sitä hienompaa, mitä syvemmälle sukelletaan!! Sukellussyvyydellä ja sukelluskokemuksella ei ole välttämättä mitään tekemistä keskenään. Toki syvemmissä vesissä voi olla enemmän nähtävää tai kaloja, joskus taas päin vastoin; kalat parveilevat tai näkyvyys on uskomaton 10-20 metrin syvyydessä, kun taas yli 30 metrin syvyydessä on säkkipimeää, kylmää ja ahdistavaa.

Korostettakoon tässä aiemmin esitettyä termiä "liian syvälle". Tällä tarkoitetaan sellaista syvyyttä, minne ei ole ollut edes tarkoitus sukeltaa, minne sukeltamiseksi sukeltajalla ei ole tarvittavaa koulutusta tai varustusta, jne. Näin pääsee periaatteessa ja käytännössäkin käymään vain siten, että sukeltaja laiminlyö täysin kaikki turvallisuusnäkökulmat ja poikkeaa törkeästi sukellussuunnitelmastaan, ts. toimii täysin päinvastoin, mitä esim. kaikki sukelluskoulutus opastaa.  Eli "vahingossa" kukaan ei liian syvälle sukella. Liian syvälle sukeltamisessa on usein kysymys tyhmänrohkeudesta, laiminlyönneistä tai vastaavasta.

Ikävä kyllä on myönnettävä, että harrastuksen parissa pyörii ihmisiä joiden toiminta ja etenkin asenne voi olla riskitekijä ei pelkästään sukeltajalle itselleen vaan -mikä pahinta- myös toisille sukeltajille. Onneksi tällaiset tapaukset ovat Suomen mittakaavassa vähäisiä ja onneksi seurojen sukellustoimintaa ja -koulutusta hoitavat yleensä sellaiset henkilöt, jotka pystyvät saamaan nämä "lieveilmiöt" kuriin. Lieksan Sukeltajat pystynee sukellusseurana olemaan ylpeä siitä, että tällaiset asetetuista sukellussuunnitelmista ja turvallisuusmääräyksistä poikkeamiset ovat äärimmäisen harvinaisia tai jopa niin, että niitä ei nykyisin tapahdu ollenkaan.

Sukelluksien syvyys riippuu tietysti radikaalisti sukelluskohteesta mutta myös lähes poikkeuksetta sukeltajan/sukelajien koulutustasosta:

• P1 -koulutuksen (laitesukelluksen peruskurssi) saa sukeltaa max. 15 metrin syvyisiä sukelluksia
• P2-koulutuksen (laitesukelluksen jatkokurssi) saa sukeltaa max. 30 metrin sukelluksia
• P3-koulutuksen (laitesukelluksen syventävä jatkokurssi) saa sukeltaa max. 40 metrin sukelluksia
  
• Syväsukellus-koulutuksen saanut voi sukeltaa P3-koulutuksen saaneita syvempiä sukelluksia.
  

Sukellussyvyys ei ole mikään meriitti (eli mitä syvemmälle sukeltaa sitä parempi sukeltaja, jne ei pidä paikkaansa) eikä ole edellytys sukellusnautinnolle. Monesti - esim. jääsukelluksissa- ihanteellinen sukellussyvyys on 1-2 metrin syvyydessä (jäänpintaa ihastellessa). Joissakin tapauksissa (esim. Lieksan joki) sukellussyvyydellä ei ole näkyvyyden kannalta edes mitään merkitystä; yli 3 metrin syvyydessä päivän valo ei enää etene humus-pitoisessa vedessä ja sukelluskokemus onkin melko samanlainen 3-20 metrin syvyyksissä. Toki Norjan ja muiden maiden kirkkaammat vesistöt ovat asia erikseen; joskus näkyvyys saattaa parantua huomattavasti siirryttäessä yli 25 metrin.

Mutta kuten edellisestä on tulkittavissa; sukelluskokemus perustuu moniin eri asioihin, ei pelkästään sukellussyvyyteen. Etenkin aloittelevilla sukeltajilla on syytä muistaa maltillisuus; jos mieli tekee syvemmälle, niin sinne ehtii vielä! Turha riskeerata omaa sukellusuraa, omaa tervyttään tai jopa henkeään liialla kiirehtimisellä syvemmälle, mitä omat rajat sallivat.

Lopuksi

Edellä esitettyjen asioiden valossa laitesukeltaminen saattaa tuntua mielenkiintoiselta, mutta myös aika vaaralliselta touhulta. Esitettyjen seikkojen tarkoitus oli tuoda esille turvallisuuden ja koulutuksen merkitystä laitesukellusharrastuksessa, eikä suinkaan pelotella ihmisiä lajin vaarallisuudella!!

Laitesukellus voi silti olla monen ihmisen mielestä vaarallisen tuntuista touhua, mutta kerrattakoon, että oikean koulutuksen, oikeanlaisten varusteiden ja oikean asenteen avulla laitesukeltaminen on turvallinen, mielenkiintoinen ja uskomattomia elämyksiä tarjoava harrastus!! 

Linkkejä:

• Sukeltajain Liiton laitesukellusta käsittelevät sivut
  
• Sukellustietoutta (sukellus.info)